Tämä artikkeli on osa Nollapisteestä-juttusarjaa, jossa pureudutaan johonkin mielenkiintoiseen asiaan viiden jakson verran.
Juttusarjan osat julkaistaan viikottain aina sunnuntaisin.
Ensimmäisessä osassa raotettiin ajatuspolun verhoa siitä, miksi syntyi Kaupunkilehti Kalajokinen. Mistä kipinä lähti ja miksi se ei enää jättänyt rauhaan.
Tervetuloa mukaan ymmärtämään tarinan koko tausta.
Toisessa osassa tehdään se ensimmäinen oikea valinta: kuljetaanko virran mukana kuten muut, vai rakennetaanko Kalajokinen vastavirtaan – omilla periaatteilla ja omalla äänellä. Tässä osassa syntyy myös se päänsisäinen paine, joka seuraa mukana silloin, kun ideasta tulee oikea päätös.
Entä jos minä teen tämän?
Ensimmäisessä osassa pysähdyimme siihen hetkeen, kun ajatus Kaupunkilehti Kalajokisesta syntyi. Se oli nollapiste, paikka, jossa ei ollut vielä valmista polkua, mutta jossa jokin oli jo lähtenyt liikkeelle.
Toisessa osassa se ajatus joutuu ensimmäistä kertaa testiin. Ei tekniseen testiin, vaan siihen, joka tekee kaikesta todellista: kun idea kohtaa muiden ihmisten katseet, kysymykset ja epäilyt. Kun se muuttuu lauseesta “entä jos” lauseeksi “minä teen tämän”.
Ja samaan aikaan se kohtaa vielä yhden vastustajan. Sellaisen, joka ei näy ulospäin, mutta joka syö voimia enemmän kuin mikään muu.
Oman pään.
Ensimmäinen vastalause – ja se, mitä se oikeasti tarkoitti
Muistan yhden arki-illan, kun idea oli jo ehtinyt kypsyä päässäni sen verran, että uskalsin sanoa sen ääneen. Ei edes suurelle yleisölle, vaan pienelle ringille, ihmisille, joiden kanssa voi puhua ilman että tarvitsee tehdä itsestään ylivakuuttavaa.
Sanoin sen jotenkin yksinkertaisesti, melkein ohimennen: “Ajattelin että Kalajoelle pitäisi tehdä oma digilehti. Sellainen, joka kertoo jutut meidän kalajokisten äänellä.”
Silloin tuli se ensimmäinen vastalause, tai kyseenalaistus.
Ei loukkaavana. Ei ilkeänä. Vaan sellaisena suomalaisena, käytännöllisenä epäilynä, joka tulee usein silloin, kun joku yrittää aloittaa jotain uutta:
“Mutta lukeeko sitä kukaan?”
Se kysymys kuulostaa pieneltä, mutta se on oikeasti painava. Se ei kysy vain lukijamäärää. Se kysyy, onko koko ajatus oikeutettu. Onko sillä paikka maailmassa. Ja vielä vaikeampana: onko sillä paikka juuri täällä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa jokainen uusi asia huomataan heti.
Heti perään tuli toinen kysymys, joka kuulosti samalta mutta osui syvemmälle:
“Miten se erottuu muista? Miksi joku valitsisi just sen?”
Kun nuo kysymykset sanotaan ääneen, ne eivät jää ilmaan roikkumaan. Ne tarttuvat mukaan ja tulevat mukana kotiin saakka. Ne istuvat samaan huoneeseen. Ne nousevat mukaan kauppareissulle ja tulevat illalla sängyn viereen. Ne muuttuvat hiljaiseksi taustahälyksi, joka ei huuda, mutta ei myöskään vain lopeta.
Sillä hetkellä tajusin, ettei tämä ei ole vain projekti. Tämä on valinta siitä, millainen media Kalajoella voisi olla. Ja mitä se voisi tarkoittaa ihmisille, jotka elävät tässä kaupungissa joka päivä.
Kun ajatus ei enää jätä rauhaan
On erikseen se hetki, kun saa idean.
Ja sitten on se vaihe, kun idea alkaa käyttäytyä kuin velka pankille.
Kun se ei enää ole innostava ajatus, vaan jatkuva, painava “pitäisi”. Kun itse huomaa, että se kuluttaa energiaa jo pelkästään sillä, että se on olemassa.
Minulla se meni juuri näin.
Ensin se oli kipinä. Sitten se oli suunta. Ja yhtäkkiä se oli taustalla koko ajan: jokaisessa uutisessa, jokaisessa someriidassa, jokaisessa kaupungin päätöksessä, jokaisessa tilanteessa, jossa joku sanoi: “Tiesitkö muuten, että…”
Silloin se ajatus tuli aina samaa reittiä: miksi tästä ei kerrota kunnolla? Miksi se on sirpaleina? Miksi tieto ei kulje selkeästi? Miksi kaikki on aina maksumuurin takana?
Ja kun en voinut enää olla ajattelematta sitä, alkoi päänsisäinen paine.
Se paine syntyi paradoksista: mitä enemmän ajattelin, sitä vähemmän sain mitään konkreettista aikaan.
Se oli kuin yrittäisi rakentaa taloa pelkillä mittanauhoilla. Mittaaminen tuntui tärkeältä, mutta aina kun olisi pitänyt tarttua vasaraan, mieleen tuli uusi asia, joka “pitäisi miettiä ensin”.
Mitä jos teen tämän väärin?
Mitä jos kukaan ei lue?
Mitä jos joku suuttuu?
Mitä jos joku sanoo, että tämä on turhaa?
Mitä jos lehti on liian pieni?
Mitä jos olen liian äänekäs?
Mitä jos en jaksa?
Ja kaikkein pahimpana se kysymys, jota ei halua sanoa ääneen, koska se kuulostaa jo valmiiksi häviämiseltä: Mitä jos tämä on vain minun päähäni syntynyt tarve, eikä kenenkään muun?
Paine ei ollut pelkkää stressiä. Se oli jatkuvaa miettimistä, joka söi päätöksentekokykyä.
Kun ihmisen pää käy ylikierroksilla, se ei enää erota tärkeää epäolennaisesta. Kaikki tuntuu yhtä painavalta. Yksi logo tuntuu yhtä isolta päätökseltä kuin koko liiketoimintamalli. Yksi kommentti tuntuu yhtä merkittävältä kuin koko idean toteutus.
Se oli se vaihe, jossa ymmärsin: jos en nyt päätä suuntaa, tämä hajoaa omaan miettimiseensä.
Virran mukana olisi helppoa – ja siksi se houkutteli
Kun kysymykset alkoivat kasaantua, huomasin tekeväni mielessäni listaa. Sellaista, jota kukaan ei varsinaisesti käske kirjoittamaan, mutta jonka jokainen tekijä, yrittäjäksi aikova tai tulevaisuuden visioita pähkäilevä jossain vaiheessa tekee:
Mikä olisi helpoin tapa tehdä tämä?
Jos menisin virran mukana, se tarkoittaisi monessa mielessä turvallista reittiä.
Virran mukana olisi esimerkiksi tämä:
Tehdään tästä tasan samanlainen kuin muut.
Otsikot, julkaisutapa, aihevalinnat. Kaikki tunnistettavaa. Lukija ymmärtää heti, koska se näyttää ja kuulostaa ja tuntuu tasan samalta kuin muutkin. Ei tarvitse selittää.
Virran mukana olisi myös tämä:
Klikit ja maksumuuri edellä.
Kirjoitetaan siitä, mikä nousee somessa aiheeksi. Reagoidaan. Otetaan somekeskustelun perästä kiinni. Otsikoidaan kovaa ja nopeasti. Julkaistaan paljon. Jos joku juttu ei toimi, seuraava aihe tilalle.
Ja rehellisesti: virran mukana olisi myös se, että ottaa valmiit rakenteet. Tilausmallit, maksumuurit, “premiumit”, kaikki se, mitä media nykyään tekee pysyäkseen hengissä. Ja millä journalismin laatua perustellaan. Onko se laatua, ettei toimittaja tunne paikkakuntaa, mistä kirjoittaa?
Kun ajattelee asiaa kylmästi, virran mukana kulkeminen on järkevää. Se on valmiiksi testattu tapa tehdä.
Mutta sitten tuli se sisäinen ristiriita, joka palautti minut takaisin siihen keväiseen rantaan:
Jos tekisin saman kuin muut, miksi koko Kalajokinen olisi olemassa?
Miksi tämä olisi Kalajoen lehti, eikä vain yksi uusi somekanava muiden joukossa?
Vastavirta ei ollut kapinaa – se oli rehellisyyttä
Vastavirta ei tarkoita sitä, että olisi eri mieltä kaikesta tai että haluaisi rikkoa jotain vain rikkomisen ilosta. Se ei ole kapinointia. Se on suunta.
Vastavirta tarkoitti minulle sitä, että Kalajokinen syntyisi eri lähtökohdasta kuin moni muu media:
Ei siitä, että “mitä ihmiset klikkaavat”, vaan siitä, että “mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat”.
Ei siitä, että “miten me saadaan tämä näyttämään isolta”, vaan siitä, että “miten me saadaan tämä tuntumaan omalta”.
Kun aloin ajatella tuota suuntaa, tajusin että minun pitää päättää perusasiat ennen kuin teen mitään muuta. Ei sivustoa, ei logoa, ei julkaisuaikataulua.
Vaan periaatteet.
Ja kun periaatteet selkenevät, päänsisäinen paine muuttuu vähän erilaiseksi: se ei enää ole pelkkää pyörivää huolta, vaan se alkaa järjestyä. Se muuttuu työksi, jota voi tehdä.
Kolme asiaa nousi ylitse muiden.
1) Luottamus ennen kaikkea
Paikallinen media elää luottamuksesta. Ei pelkästään siitä, että uutiset ovat totta, vaan siitä, että ihmiset uskovat toimittajan olevan reilu ja tasapuolinen kaikkia kohtaan.
Täällä ei kirjoiteta “jostain kaukaa” tai ”jonkun muun käskemänä”. Täällä kirjoitetaan ihmisistä, jotka tulevat vastaan kaupan pihassa, huoltoaseman jonossa, sosiaalisen median puskaradioissa tai lasten harrastuksissa. Jos tekee virheen, ei voi kadota isoon kaupunkiin. Se virhe kulkee aina mukana.
Siksi luottamus ei voi olla vain sana, se täytyy olla tapa toimia:
Tarkistetaan.
Kysytään.
Kuunnellaan enemmän kuin oletetaan.
Ja jos menee pieleen – koska joskus taatusti menee, niin virhe korjataan avoimesti.
Ei kuiskaten, ei piilottaen. Vaikka se tuntuisi pahalta.
Luottamus syntyy siitä, että lukija näkee: tuo yrittää oikeasti tehdä oikein.
2) Läheisyys on arvo, paikallisuus ei ole “pienuutta”
Moni ajattelee, että paikallisuus on vain pienuutta. Että se on jotain, mikä jää isojen aiheiden varjoon. Minulle se kääntyi päinvastaiseksi: läheisyys on arvo.
Se, että juttu kertoo jostain, jonka lukija tietää ja tunnistaa. Se, että hän voi sanoa: “Ai se on se risteys, jossa minäkin ajan joka päivä.” Tai: “Ai se on se ihminen, jonka kanssa olen joskus jutellut.” Tai ”Ai se on se kauppa, missä minäkin joka viikko käyn”.
Kun kirjoittaa läheltä, ei tarvitse liioitella.
Silloin pienikin asia voi olla iso, koska se on oikeasti osa kalajokisten ihmisten arkea.
Ja samalla se on juuri se, mitä iso media tai mediatalon sivukonttori ei voi tehdä. Ei siksi, että se olisi huonoa, vaan siksi, että sillä on oma mittakaavansa ja toimintamallinsa.
Kalajoen tarina ei mahdu “yhdellä pensselinvedolla” kerrottavaksi. Se on samaan aikaan onnistumisia ja riitoja, unelmia ja realismia. Se on elämää, eikä sitä voi kertoa yhdellä värillä.
Jos Kalajokinen haluaa olla oikeasti paikallinen lehti, sen pitää uskaltaa kirjoittaa myös niistä harmaan sävyistä, joihin muilla ei ole aikaa.
3) Rytmi tekee mediasta arjen osan
Silloin kun idea alkoi konkretisoitua, ymmärsin yhden asian: media ei ole vain sisältöä. Se on rytmiä.
Jos julkaisee satunnaisesti, lukija ei opi palaamaan.
Jos julkaisee jatkuvasti, tekijä palaa loppuun ja sisältö ohenee.
Siksi Nollapisteestä-sarjan viikkorytmi tuntui tärkeältä: sunnuntai on monelle se hetki, kun pysähdytään. Silloin ehtii lukea jotain, mikä ei ole pelkkää reagointia.
Kalajokinen ei voi olla vain “uutinen silloin kun sattuu” tai ei tapahdu yhtään mitään. Sen pitää olla tuttu osa viikkoa. Sellainen, joka muistuttaa: tässä kaupungissa tapahtuu, ja me pidämme siitä kiinni.
Kun periaatteet on päätetty, alkaa sattua
Kun nuo kolme asiaa loksahtivat paikalleen, tapahtui jotain samaan aikaan helpottavaa ja pelottavaa.
Helpottavaa, koska suunta selkeni.
Pelottavaa, koska tajusin mitä se tarkoittaa käytännössä.
Jos valitsee luottamuksen, ei voi oikoa. Se vie aikaa.
Jos valitsee läheisyyden, ei voi tehdä juttuja vain “kaikkia maakunnan asukkaita varten”, vaan on uskallettava olla aidosti paikallinen.
Jos valitsee rytmin, on pidettävä kiinni lupauksista, vaikka väsyttää.
Ja siinä kohtaa päänsisäinen paine muuttui uudelleen. Se ei enää ollut vain epävarmuutta, vaan vastuuta.
Se on outo tunne: kun päätät jotakin, luot itsellesi velkaa. Et enää vain haaveile. Sinä lupaat. Ja kun lupaat, sinulla ei ole enää samaa pakoreittiä kuin silloin, kun kaikki oli vielä vain “ajatuksia”.
Silloin nousi se kysymys, joka ei enää tullut muilta, vaan omalta päältä:
“Miten ihmeessä mä teen tämän?”
Siinä kohtaa moni idea kuolee. Ei siksi, että se olisi huono, vaan siksi, että se vaatii enemmän kuin innostusta. Se vaatii arkea.
Ja silti – ehkä juuri siksi – tiesin että vastavirta oli oikea suunta.
Virran mukana olisin vain lisä-ääni
Virran mukana kulkeminen olisi tehnyt Kalajokisesta yhden pauhaavan kanavan lisää. Sellaisen, joka kilpailee huomiosta, ajasta ja klikeistä. Ja myy mainostilaa kaikille, kenellä rahaa vielä riittää.
Mutta Kalajoella ei ole pulaa huomiosta. Täällä on pulaa aidosti kokoavasta äänestä.
Sellaisesta, joka ottaa sirpaleet ja tekee niistä kokonaisuuden. Sellaisesta, joka sanoo: “Tämä on meidän kaupunkimme tarina, ja tämä on se, mitä juuri siitä nyt kannattaa ymmärtää.”
Tämä on se ero, jonka takia koko idea syntyi.
Ei siksi, että “tehdään uusi lehti”.
Vaan siksi, että “tehdään oma ääni”.
Nollapisteen todellinen merkitys
Kun ajattelen nollapistettä nyt, se ei tunnu enää vain alulta. Se tuntuu myös periaatteelta.
Nollapiste on se hetki, kun voi valita suunnan.
Se on paikka, jossa ei vielä tarvitse miellyttää kaikkia. Mutta jossa pitää olla rehellinen itselleen: miksi tätä tehdään.
Ja juuri siihen haluan päättää tämän osan kaksi.
Koska seuraavaksi valinnat eivät ole enää vain pelkkiä sanoja.
Seuraavaksi ne muuttuvat tekemiseksi: ensimmäiset työkalut, ensimmäiset kenenkään näkemättömät julkaisut, ensimmäiset yöt, jolloin tuntuu, että tämä joko onnistuu tai kaatuu raskaasti omaan painoonsa.
Juttusarjan osassa 3 sukellamme siihen hetkeen, kun Kalajokinen alkaa rakentua konkreettiseksi kaupunkilehdeksi.