Kalajoki ei ole minulle pelkkä piste kartalla. Se on paikka, jossa mittakaava on ihmisen kokoinen ja jossa asiat ovat juuri sopivan lähellä toisiaan: meri ja joki, metsä ja pelto, keskustan arki ja kylien rauha. Kalajokea voi selittää ulkopuoliselle postikortilla, mutta se ei koskaan riitä. Kalajoella pitää elää, edes hetken, jotta ymmärtää, miksi se tuntuu monelle meistä niin omalta.
Rakastan Kalajokea siksi, että täällä luonto ei ole pelkkä taustakuva vaan osa luonnollista arjen rytmiä. Kun tuuli kääntyy, sen jokainen kalajokinen huomaa heti. Kun meri on tyyni, se rauhoittaa ihmisenkin. Kun sää muuttuu, se ei ole vain puheessa vain “huono keli”. Se on osa tätä paikkaa, tapa jolla Kalajoki puhuu. Täällä oppii kunnioittamaan luontoa, koska se ei yritä miellyttää meitä. Se on rehellinen, ja siksi se tuntuu turvalliselta. Ja kun rannalla kävelee, näkee konkreettisesti, että maailma on suurempi kuin omat murheet.
Rakastan Kalajokea myös siksi, että täällä ihmiset ovat aitoja. Monessa paikassa muualla kohteliaisuus on pintaa ja kiireelliset aikataulut syövät kaiken, mutta Kalajoella katse kestää ja juttu lähtee käyntiin ilman esitystä. Täällä on edelleen se hiljainen sopimus, että toista autetaan – ei siksi että se näyttää muiden silmissä hyvältä, vaan siksi että niin vain tehdään ja on aina tehty. Ja kun puhutaan, puhutaan asioista eikä kierretä kaikkea varmuuden vuoksi. Se on suoraa, joskus karuakin, mutta samalla lämminhenkistä.
Kalajoki on myös omanlaisensa yhteisö, joka ei huuda olevansa yhteisö. Se näkyy pienissä asioissa: siinä, että kaupan pihassa vaihdetaan pari sanaa, että tutun onnistuminen tuntuu oikeasti hyvältä, ja että murheita ei aina ratkaista puheella vaan teoilla. Täällä osataan nauraa itselle, ja se on harvinaisen terve ominaisuus. Se pitää kalajokisten jalat maassa ja pään selkeänä.
Rakastan Kalajokea siksi, että se on samaan aikaan todella tuttu ja usein myös yllättävä. Tiedän reitit, tuoksut ja vuodenajat, mutta silti huomaan joka vuosi jotakin uutta: jonkin valon, jonkin hetken, jonkin keskustelun, joka olisi voinut tapahtua vain täällä. Kalajoki ei yritä olla metropoli eikä sen aidosti tarvitsekaan. Se ei kilpaile näyttävyydellä, vaan sillä, että se toimii ja tuntuu. Se antaa ihmiselle tilaa olla rauhassa ja silti olla osa jotakin.
Ja ehkä kaikkein eniten rakastan Kalajokea siksi, että se on minussa geeneissä. Se on tapa katsoa maailmaa: käytännöllisesti mutta toiveikkaasti, kriittisesti mutta rakentavasti. Se on sitkeys, joka ei pidä itsestään numeroa. Se on ylpeys, joka ei tarvitse megafonia. Kalajoki on paikka, jossa juuret eivät ole kahleet vaan omanlainen selkäranka. Täällä ei tarvitse teeskennellä olevansa joku muu.
Siksi minä rakastan Kalajokea. Koska se ei vaadi minulta mitään ylimääräistä. Se vain muistuttaa siitä, mikä on olennaista: ihmiset ympärillä, ainutlaatuinen luonto, työ, arki, ja se outo mutta varma tunne, että juuri tänne minä kuulun.