Tämä artikkeli on osa Nollapisteestä-juttusarjaa, jossa pureudutaan johonkin mielenkiintoiseen asiaan viiden jakson verran.
Juttusarjan osat julkaistaan viikottain aina sunnuntaisin.
Ensimmäisessä osassa on aika raottaa ajatuspolun verhoa siitä, miksi syntyi Kaupunkilehti Kalajokinen.
Tervetuloa mukaan ymmärtämään tarinan koko tausta.
Kipinä ja ensimmäinen ajatus
Tuuli painoi hiekanjyviä takin hihoihin ja mereltä puhaltava kevättuuli sai silmät siristymään. Saapumaisillaan olevan kesän ensimmäinen lämpö hiipi takin alle ja radiossa soinut uutislähetys tuntui liian etäiseltä, jopa liian kaukaiselta. Jossakin muualla päätettiin, mitä me täällä Kalajoella saisimme tietää ja mitä emme. Silloin ajatus vilahti ensimmäistä kertaa mielessäni: Entä jos meillä olisi oma ääni? Entä jos joku kirjoittaisi meidän tarinamme, meidän näkökulmastamme, täältä hiekkasärkkien laidalta?
Se ei ollut vielä päätös, se oli vain nopea välähdys. Mutta se jäi mieleeni pyörimään. Aina kun luin valtakunnallisia uutisia tai seurasin maakunnan suuria lehtiä, tai varsinkin paikallislehteämme ajatus palasi takaisin. Kalajoella tapahtui, ihmiset rakensivat, yrittivät, riitelivät ja sopivat. Ja silti moni asia jäi kertomatta. Jos joku Kalajoesta kirjoitti, se tapahtui usein ulkopuolisen äänellä, kiireellä tai liian suurin pensselinvedoin. Mutta mitä enemmän katsoin ympärilleni, sitä enemmän ymmärsin: täällä oli tarinoita, jotka ansaitsivat tulla aidosti kuulluiksi ja nähdyksi. Ne eivät olleet suuria otsikoita Kokkolasta käsin, mutta täällä ne olivat elämää.
Kalajoen mediakenttä tuntui ohuelta. Oli toki lehtiä, oli verkossa maksumuurin takana juttuja, mutta paikallinen ääni oli oikeasti hajanaista. Oman kylän radiokaan ei vielä ole ympärivuotinen. Jos halusi tietää mitä kylällä tapahtuu, piti kysyä naapurilta tai odottaa, että tieto kulkeutui huoltoaseman baariin asti. Ja tietenkin se some. Siellä uutisaiheet useimmiten sentään olivat. Oli tarve jollekin, joka kokoaisi palaset yhteen ja sanoisi: Tämä on meidän kaupunkimme tarina.
Samaan aikaan olin itse siinä vaiheessa elämää, jossa kaipasin uutta suuntaa. Olin nähnyt, miten viestintä voi muuttaa asioita, miten yksi oikea sana oikeassa paikassa voi saada ihmiset liikkeelle. Mutta olin nähnyt myös sen, miten helposti ne pienet tarinat hukkuvat isoihin virtoihin. Ajatus ei ollut vain journalismista, vaan yhteisöllisyydestä: miten me voisimme kertoa toisillemme, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mitä me tavoittelemme?
Muistan vielä tarkasti yhden huhtikuisen illan. Istuin kahvikupin ääressä, ja pöydällä lojui vanhoja paikallislehtiä. Niiden sivuilla oli tuttuja kasvoja, mutta aina hajanaisesti, ilman kokonaisuutta. Siinä hetkessä ajatus kirkastui: jos kukaan muu ei tee tätä, niin miksen minä? Miksi odottaa, että joku muu kirjoittaa Kalajoen tarinan, kun voisin tehdä sen itse?
Päätös ei syntynyt yhdessä yössä. Se hiipi mieleen hiljalleen, välillä unohtui ja palasi sitten takaisin. Mutta vähitellen aloin nähdä sen selvemmin: Kalajoki tarvitsi oman lehden, digitaalisen, paikallisen, helposti tavoitettavan. Lehden, joka ei vain kerro uutisia, vaan myös tallentaa tunteita ja sävyjä, joilla tämä kaupunki oikeasti elää. Lehden, joka on yhtä paljon yhteisön peili kuin ikkuna ulospäin.
Pelotti, tietenkin. Ajatus omasta lehdestä tuntui valtavalta, melkein jopa mahdottomalta.
Kuka minä olin haastamaan vakiintuneet mediat ja paikallislehden? Kuka minä olin kokoamaan ympärille jotain, mitä ei vielä ollut? Mutta samalla tunsin oudon rauhan: jos tämä on nollapiste, niin täältä voi kulkea vain yhteen suuntaan – eteenpäin.
Alkuhetki oli täynnä kysymyksiä. Mistä edes aloittaa? Kuka lopulta olisi mukana? Mistä löytäisimme resurssit, lukijat ja luottamuksen? Mutta vaikka epäilyksiä riitti, oli selvää, että jotain oli syntynyt.
Ajatus ei enää jättänyt minua rauhaan.
Kun katson taaksepäin, ymmärrän, että se hetki keväisellä rannalla oli enemmän kuin ohi kiitävä nopea välähdys. Se oli lähtölaukaus. Silloin en vielä tiennyt, mitä kaikkea edessä odotti: pitkät yöt, epävarmat päivät, hetket jolloin tuntui, että idea kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Mutta tiesin, että ilman tätä alkua ei olisi mitään.
Ja juuri siinä piilee Kaupunkilehti Kalajokisen tarinan koukku: alussa ei ollut varmaa suunnitelmaa, ei valmista polkua. Oli vain nollapiste – paikka, jossa kaikki on vielä mahdollista.
Juttusarjan osassa 2 sukellamme syvemmälle ajatukseen: Vastavirtaan vai virran mukana?